Osaammeko iloita onnistumisistamme?

J-Impactilla menee nyt hyvin. Tärkeimmät tavoitteemme näyttävät toteutuvan. Kysyntä palveluitamme kohtaan kasvaa vauhdilla.

Uudet kouluttajamme Annina ja Rakel ovat päässeet nopeasti liikkeelle ja vetävät jo erinomaisia koulutuksia yksin ja yhdessä. Uudet ajatukset ja innostus energisoivat meitä muitakin. Antti on uudistanut graafisen ilmeemme, kotisivumme ja sen ohella koko sähköisen markkinointimme. Antti on myös tarkalla taloudenpidolla onnistunut nipistämään melkoisen osan turhista kuluistamme. Tommi saa jatkuvasti hyvä palautetta omista koulutuksistaan ja hoitaa mallikkaasti tutkimusjohtajan tehtäviään, tuottaen meidän muidenkin käyttöön uusinta tutkimustietoa työelämästä ja ihmisten ominaisuuksista. Aika hurjaa kahden pikkuruisen tyttären isältä. Jasmiinakin on palannut äitiyslomalta ja hoitaa virheettömään tapaansa ison osan asiakaspalvelusta, hallinnosta ja kirjakustantamostamme. Itse olen erityisen iloinen siitä, että uudet koulutusideat ovat ottaneet tuulta alleen ja kysyntää riittää myös uusille aiheillemme. Maaliskuussa lanseeraamamme uudet J-Impact-webinaarit ovat jo herättäneet kiinnostusta ja kirjailijaklubimme on päättänyt tuottaa yhteensä 4 yrityskirjaa tämän vuoden aikana. Meillä menee siis hyvin. Erittäin hyvin.

Mutta osaammeko iloita osaamisestamme ja onnistumisista? Yksin ja yhdessä. Osaammeko aidosti tunnustaa itsellemme, että olemme taitavia, tuotamme erinomaisia koulutuksia ja että meistä pidetään? Oma kokemukseni kertoo, että omien onnistumisten tunnustaminen ja iloitseminen silloin kun asiat ovat hyvin, ei aina oikein tahdo luonnistua. Itsekritiikki ei hellitä ja joku ihmeen pikkupiru takaraivossa huutelee jatkuvasti mutkuja väliin.

 

”Koulutuspäivä onnistui hienosti (MUTKU olisin halunnut tehdä tuon asian toisin)”

”Myynti vetää nyt hienosti (MUTKU viime pelakuussa meni vielä paremmin!)

”Kehitymme hyvää vauhtia, MUTKU MUTKU MUTKU…”

 

Mistä ihmeestä tuo MUTKUTUS oikein kumpuaa? Onko kyse kansanperinteestä ajalta, jolloin rahvaan piti olla nöyrää, hiljaista eikä kuvitella itsestään liikoja.

 

”Itku pitkästä iloista”

”Ylpeys käy lankeemuksen edellä

”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”

 

Kaikuja ajalta, jolloin pään kurottaminen muita ylemmäksi aiheutti helposti kipeän kopsahduksen takaraivoon. ”Mikä sinä oikein luulet olevasi?”.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Meitä itse kutakin vaaditaan nyt uskaltamaan, verkostoitumaan, luomaan omaa asiantuntijabrändiä ja ylittämään toistuvasti oman mukavuusalueemme rajat. Tällaisessa maailmassa pärjäämiseen tarvitaan uutta asennetta. Pelkkä nöyryys ja omien taitojen vähättely ei kanna. On opittava tunnistamaan omat vahvuudet ja iloitsemaan onnistumisista. Tämä auttaa selviytymään myös niistä hetkistä, joina asiat menevät vaikeimman kautta. Liika kriittisyys ja omien saavutusten vähättely siirtää ”onnistumisen tunteen” aina vain kauemmas tulevaisuuteen, ja lopulta se jää kokonaan saavuttamatta. Mitä järkeä siinä on?

Haastan kaikki mukaan paitsi kehittämään omia vahvuuksiaan, myös iloitsemaan onnistumisista. Isoista ja pienemmistä. En usko, että siitä on suurtakaan haittaa, vaikka arvioisi omat kykynsä ja saavutuksensa vähän yläkanttiin. Hyvä mieli ja itseluottamus säteilee ympärillämme oleviin ihmisiin ja auttaa myös heitä voimaan paremmin.

f ln