J-Impactin uusimmat vahvistukset – Anninan tarina

Ensimmäiset 6 kuukautta takana.

Jäin tuon lauseen kirjoitettuani pohtimaan, mitä kaikkea olen oppinut viimeisen puolen vuoden aikana, ja huomasin hymyileväni. Voisin siis todeta, että onnistunut perehdytysjakso yrityskouluttajan tehtävissä J-Impactilla on takana päin. Virallinen koeaikani päättyi helmikuun viimeisenä päivänä, joten yhdestä näkökulmasta voidaan sanoa, että perehdytys on suoritettu. Uuden oppimisen ja itsensä haastamisen tahti tosin tulee vain kiihtymään tästä eteenpäin, ja siitä olen suunnattoman innoissani.

Tarkoituksena on tässä blogissa kertoa omasta perehtymisestäni J-Impactilla, ja peilata sitä yleisiin käsityksiin perehdyttämisestä. Mutta ennen kuin jatkan aiheesta enempää, haluan avata teille hieman sitä, miten ja miksi minusta tuli yrityskouluttaja. Se oli nimittäin minulle enemmän, kuin vain uuden työpaikan saaminen.

Vielä vuosi sitten vietin työpäiväni pohtien, miten kiihtyvyysantureiden valmistusprosessia voitaisiin kehittää mahdollisimman laadukkaaksi. Minulla oli materiaalitekniikan diplomi-insinöörin tutkintopaperit pöytälaatikossa, ja hyvä oman alan työpaikka hallussa. Olin suorittanut sekä lukion että yliopiston tavoiteajassa, arvosanoilla, joihin voi olla tyytyväinen. Kaikki oli mennyt niin kuin kuuluikin. Minun oli syytä olla tyytyväinen itseeni. Yllätyin, kun näiden tavoitteiden saavuttaminen ei kuitenkaan oikeastaan tuntunut niin hienolta kuin olin ajatellut, ei paljoa miltään. Pitäisikö minun nyt kuitenkin olla tyytyväinen, että minulla ylipäätään on työpaikka, vaikka se ei ehkä suurimmalta intohimolta tunnukaan. Eihän kukaan oikeasti voi rakastaa työtään? Siitähän saa rahaa. Järki sanoi, että jatka samaa rataa, sinulla on hyvä ja turvallinen tulevaisuus edessä. Tuntui, että vaihtoehtoina olisi alkaa laskea päiviä siihen, että täyttäisi 68, 70 tai 73, mikä ikinä se eläkeikä sitten 2060 luvulla onkaan. Toisena vaihtoehtona olisi tehdä asialle jotain. Tällä kertaa päätin tehdä jotain, mitä harvoin tein, olin kuuntelematta järkeä. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Käytännössä tämä tarkoitti siis sitä, että pysähdyin ja pohdin asioita tosissani. Aloin miettiä, mitä oikeasti haluan tulevaisuudeltani, ammatillisesta näkökulmasta katsottuna. Mihin suuntaan haluaisin lähteä viemään uraani tästä eteenpäin? Mitä oikeasti haluan? Minkälainen työ sopisi minulle? Missä olisin hyvä? Minkälaisen arjen haluaisin? Mistä saisin onnistumisen kokemuksia pitkällä tähtäimellä? Näillä yksinkertaisilla kysymyksillä itselleni oli juuri niin suuri vaikutus kuin uskalsin toivoa. Suurin haaste oli ensiksi päästää irti kaikista niistä odotuksista ja oletuksista, joita olin itselleni aikaisemmin asettanut. Kun ymmärsin, että suurin osa niistä oli tullut ulkoa päin, eikä minusta itsestäni, niistä oli helpompi luopua.

Intohimo työelämän monimuotoisten haasteiden kukistamiseen on kytenyt takaraivossani jo ensimmäisestä kesätyöstäni lähtien, noin 10 vuoden ajan. Näin sen voisi varmasti tiivistää. Vaikka en sitä silloin tiedostanutkaan, niin sieltä motivaationi ryhtyä yrityskouluttajaksi on peräisin. Näin jälkikäteen mietittynä. Naiivista halusta parantaa suomalaista työelämää. Ihmettelin, miksi ihmiset valittavat työstään? Miksi ihmiset eivät tee sitä mistä nauttivat? Miksi organisaatiot eivät panosta henkilöstönsä hyvinvointiin? Miksei jokainen työntekijä voisi ylläpitää ja kehittää omaa osaamistaan haluamaansa suuntaan?

Yliopistossa opiskelin sivuaineenani työpsykologiaa ja johtamista, ja nämä aiheet herättivät jo silloin mielenkiintoni paljon vahvemmin kuin rauta-hiili tasapainopiirrokset tai metallikiteen rakennekopit. Luin vapaa-aikanani paljon johtamisen ja erityisesti itsensä johtamisen kirjallisuutta. Siitä se ajatus sitten lähti. Nimittäin ajatus kaivaa esiin kaikki aidosti itselle mielenkiintoiset avoinna olevat työpaikat ja hakea niihin.

Keskityin pohtimaan missä olen hyvä, mikä minua kiinnostaa ja missä haluan kehittyä. Olin lopettanut edellisessä työpaikassani ja lähettänyt muutaman kymmentä työhakemusta, kun vastaan tuli J-Impactin ilmoitus, jossa haettiin kouluttaja traineeta. Tehtävänkuvaus kuulosti niin mielenkiintoiselta, että aloin saman tien kirjoittamaan hakemusta. Työpaikka vastasi monella tapaa toiveitani ja olin innoissani. Yritys, toimiala ja kehitysmahdollisuudet olivat kaikki kohdillaan. Asiassa oli vain yksi mutta. Tajusin, että minä, joka jännitän esiintymistä ja olen aina ollut rauhallinen pohdiskelija, olen hakemassa työhön, joka tulee sisältämään paljon esiintymistä ja esillä oloa. Hakemuksessa oli toimitusjohtajan, Jarin, puhelinnumero. Inhosin myös tuntemattomille soittamista. Päätin silti soittaa hänelle. ”Pitää tykätä esiintymisestä” oli yksi Jarin kommenteista. Mietin itsekseni, että enhän minä tykkää, mutta haluaisin tykätä. Luin tehtävänkuvauksen ja hakemukseni vielä kerran uudestaan läpi. Heidän ilmoituksestaan tuli vain jostain syystä tunne, että minä voisin sopia tuohon tehtävään, ja että tämä on hyvä juttu, joten päätin lähettää hakemuksen. Lopun voittekin arvata, kun olen päätynyt tähän kirjoittamaan tätä blogitekstiä hymy huulilla.

Haluan pienen tarinani kautta muistuttaa teitä kaikkia uskaltamaan kurkottamaan mukavuusalueenne ulkopuolelle. Sieltä voi joskus löytyä jotakin kivaa.

Uuden työntekijän taustalla, motivaatiolla, taidoilla ja asenteella on merkittävä vaikutus uuteen organisaatioon perehtymisessä. Siksi kerroin myös hieman omasta taustastani. Seuraavassa blogitekstissäni pääsen itse asiaan eli perehdytykseen J-Impactilla. Mitä kaikkea uusi työ on minulle opettanut, mistä onnistunut perehdytys minun mielestäni koostuu, ja mitkä ovat perehdytyksen yleisimmät sudenkuopat. Matka on vasta alussa.

f ln