Asiantuntija- vai valeasiantuntijayhteiskunta?

Sata vuotta täyttävää Suomeamme on jo 1980 –luvulta lähtien pyritty kehittämään asiantuntijayhteiskunnaksi. Tavoitteena on ollut, että pärjäämme erityisesti korkealla osaamisella ja alhaisen jalostusasteen tuotanto hoidetaan muualla. Hienoja tavoitteita!

Vaikka monia osaamiseen perustuvia menestystarinoita on syntynyt, viimeksi pelialalla, on käytäntö monilla työpaikoilla kuitenkin usein toisenlainen. Osaamisen kehittämiseen ei juurikaan panosteta. Monet työnantajat kokevat jo kolmen päivän vuosittaisen koulutusvelvoitteen toteuttamisen vaikeaksi, vaikka koulutuskustannuksiin on mahdollista saada valtion koulutustukea. Työntekijät puolestaan kokevat usein, että osaamisen ylläpitäminen on pelkästään työnantajan asia, koska hyöty valuu kuitenkin yritykselle. Vastakkainasettelu työnantajien ja työntekijöiden välillä on edelleen voimissaan. Mekanistinen johtamisfilosofia kohtelee työntekijöitä edelleen suuren koneiston pieninä hammasrattaina, mikä ei edistä henkilöstön kouluttamista ja omaehtoista osaamisen kehittämistä. Hammasrattaita ei kehitetä, vaan kuluneet osat vaihdetaan uusiin. On korkea aika rukata ajattelumalleja uuden vuosisadan vaatimaan asentoon.

Miten koulutuskielteiset asenteet mahdollistavat korkeatasoisen asiantuntijayhteiskunnan rakentamisen? Miten yritykset kuvittelevat pärjäävänsä vinhasti muuttuvassa maailmassa ilman jatkuvaa panostusta henkisen pääoman kehittämiseen? Miten työntekijät kuvittelevat pärjäävänsä uudessa uljaassa maailmassa ilman aktiivista omavastuista opiskelua. Riittääkö opiskeluaikana hankittu osaaminen, vai pitääkö ammattitaitoa kehittää jatkuvasti työuran aikana?

Mitä tapahtuu ihmisille ja yrityksille, jotka eivät huolehdi oman osaamisensa kehittämisestä? Monet asiantuntijat varoittavat, että vähäistä osaamista vaativat rutiinitehtävät korvataan jo lähitulevaisuudessa automatiikalla ja roboteilla. Tämä koskee myös monia asiantuntijatehtäviä. Toisaalta kiristyvä kilpailu ja toimintaympäristön epäjatkuvat muutokset poistavat markkinoilta ne yritykset, joiden osaaminen ei vastaa asiakkaiden vaatimuksia. Kärryiltä pudonneiden osa ei ole helppo.

Matka asiantuntijasta valeasiantuntijaksi on nykyisin hämmästyttävän lyhyt. Ilman oman osaamisen päivittämistä, on entistä lähempänä päivä, jossa henkilöllä on edelleen (jonkin aikaa) asiantuntijan titteli ja edut, mutta osaaminen ei enää riitä tehtävän ammattitaitoiseen hoitamiseen. On totta, että tekemällä oppii, mutta riittääkö pelkästään samojen ajatusten ja rutiinien toistaminen vuodesta toiseen, vai tarvitaanko aktiivisempaa otetta osaamisen kehittämiseen? Onko liikaa vaadittu, että työhönsä vakavasti suhtautuva työntekijä lukee omatoimisesti edes pari omaa ammattia käsittelevää artikkelia viikossa, pitääkseen itsensä ajan tasalla? Toisaalta on syytä kysyä, mikä estää työnantajia panostamasta kunnolla henkilöstönsä osaamisen kehittämiseen? Onko kyse resurssien puutteesta vai vanhentuneista asenteista?

On selvää, että ne, jotka ymmärtävät osaamisen jatkuvan kehittämisen merkityksen ja ovat valmiita tarvittaviin panostuksiin, luovat itselleen valtavaa kilpailuetua. Tämä koskee niin työntekijöitä, yrityksiä kuin kokonaisia kansakuntiakin. Suomen satavuotisjuhlien vieton lomassa on hyvä pohtia syvällisesti suhdettamme elinikäiseen oppimiseen ja asemaamme maailman osaavimpien maiden joukossa. Meillä on edelleen kaikki menestyksen avaimet omissa käsissämme.

f ln